Tulin juuri lasten kanssa brunssilta. Se oli perseestä
16.47
27.1.2018
Mulla on luonnoksissa tuossa teksti, jossa kehun, kuinka ihanaa ja helppoa on matkustella ja tehdä mitä vaan hauskoja juttuja viisivuotiaan kanssa. Ollaan matkustettu junalla, käyty taidemuseossa, leffassa, teatterissa ja ulkona syömässä. Tehty kaikenlaista sellaista, mikä ei just ole varsinaisesti lasten aktiviteettia – jotain HopLoppia tai tivolia. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että mukavaa on ollut.
Myös kolmevuotiaan kanssa voi tehdä jo joitain vastaavia juttuja ja se on kivaa. Suurilta osin ainakin.
Taika vaan on siinä, että ne asiat pitää tehdä kahdestaan. Siis aikuinen ja yksi lapsi kerrallaan, mikäli mielii nauttia siitä ajasta. Välittömästi nimittäin kun kuvaan astuu sisarus, homma menee niin sanotusti reisilleen.
Olin juuri lasten kanssa brunssilla. Se oli perseestä.
Tiesin sen toki jo lähtiessäni – aivan kuten joka jumalan kerta –, mutta niin vaan sitä ihminen lähtee. Aina yhtä optimistisena, "jos vaikka tällä kerralla ei menisi niin villiksi". Kerta toisensa jälkeen uskoo mahdollisuuksiinsa, vaikka vituiksi se aina menee.
Homman nimihän on se, että ei ne lapset varsinaisesti mitään tuhmia ole. Ei ne riko paikkoja tai työnnä toisiaan portaita alas. Ei räi seinille tai potki mummoja.
Vaikka se tuhmalta käytökseltä niiden kaikkien muiden silmään saattaakin näyttäytyä, ei ne ole tuhmia. Ne vaan on vilkkaita, uteliaita, äänekkäitä, innostuvia, malttamattomia ja... no vittu lapsia.
Se, miksi niiden kanssa menee hyvin ilman toista sisarusta on, että silloin ne tyytyvät aikuisen seuraan. Malttavat istua aloillaan, kun ei parempaakaan ohjelmaa ole. Juttelevat niin kuin mitkäkin sivistyneet ja siemailevat pillimehujaan.
Mutta kun yhtälöön laitetaan sisarus, alkaa välitön ärsykkeiden tulva. Koko ympäristöstä tulee suuri leikkiareena. Kaikki mitä toinen tekee, yllyttää toista seuraavaan sekoiluun.
Koska se vaan on niin paljon hauskempaa, kuin jonkun hillityn aikuisen leikkiminen.
Päiväkodista kerrottiin, että olivat laittaneet lapsemme nukkumaan samaan nukkariin. Ennen kuin varovasti kertomustaan aloittanut ope oli edes ehtinyt kertoa jutun varsinaista pihviä, arvasin sen jo: reisille vissiin meni.
Sisaruksilla on aivan sietämätön kyky liittoutua koko muuta maailmaa vastaan. Tavallaan se on jollain tasolla ihailtavaakin, se sellainen sisaruus, mutta näin kasvattajana – vanhempana tai ammattikasvattajana – se on yhtä helvettiä.
Minun ei liene tarpeellista selittää mitä se pööpöily on, mitä sisarukset toisissaan saavat aikaan, mutta toistan: se ei varsinaisesti ole mitään ilkeilyä tai tuhmailua. Se on vain... pööpöilyä. Vaikka siis osaa ne toki triggeröityä toisen jutuista ja alkaa toistensa kurkkuihin, mutta se on taas tarina erikseen.
Sekoiluhetkellä ei mene mikään sana perille. Ei saatana selitykset, eikä edes uhkailut. Rakentavuudesta on turha haaveilla, kun kaksi käyttäytyy kuin humalaiset teinit nuokkarin vessajonossa. Mikään ei ole pyhää, kunnioitus on tiessään, eikä ne edes tarkoita sitä niin. Niillä vaan on pikkuisen liian hauskaa. Ei ehdi ajatella muuta.
Ja joka kerta ajattelen siellä kahvilassa, ravintolassa tai brunssilla, että miksi helvetissä vain minun lapseni ovat näin sekopäitä. Että olenko tosiaan tehnyt kaikki nämä vuodet kaiken aivan päin helvettiä, vai miksi nämä minun ei toimi kunnolla.
Eräs mielipiteitä vahvasti jakanut naistentautien lääkäri sanoi joskus, että lapsilla tulee olla minimissään kolme vuotta ikäeroa. Ajattelin tuolloin, että tyyppi puhuu omiaan, mutta alan sittenkin kääntyä ajatukseen. Tosin itse sanoisin vähintään viisi vuotta olisi hyvä olla.
Koska kun nuorempi on vilkaskulkuinen kolmevuotias, olisi vanhemman lapsen oltava jotain muuta kuin neljä tai viisi, koska senkin ikäinen on vielä sellainen kolmevuotiaan kanssa samaan sekoiluun ryhtyvä tapaus.
Mutta jos taas vanhempi lapsi olisikin kahdeksan tai päälle, se ehkä jollain tasolla jo osaisi hillitä impulssejaan ja kuunnella järkipuhetta. Kai.
Saatte ihan vapaasti tuomita minut huonoksi kasvattajaksi ja täysin auktoriteettia omaamattomaksi, mutta minä en jumalauta saa noita aina ruotuun. Hyvin luovasti eri tyylejä kokeillen olen yrittänyt.
Joskus lapsettomana omien sukulaislasteni samanlaista sekoilua seuratessani, ajattelin että määrätietoinen rajojen asettaminen, asioiden järkiselittely, johdonmukaisuus ja kaikilla Nanny-tekniikoilla uhittelu tai vaikka pikkuisen enemmän suuttuminen ja vähän painokkaammin äänensä korottaminen osoittaisi auktoriteettia ja lapset alkaisivat toimia mieleni mukaan, mutta voin sanoa että ei auta.
HAHAHHAHA, ei saatana auta.
Myös kolmevuotiaan kanssa voi tehdä jo joitain vastaavia juttuja ja se on kivaa. Suurilta osin ainakin.
Taika vaan on siinä, että ne asiat pitää tehdä kahdestaan. Siis aikuinen ja yksi lapsi kerrallaan, mikäli mielii nauttia siitä ajasta. Välittömästi nimittäin kun kuvaan astuu sisarus, homma menee niin sanotusti reisilleen.
Olin juuri lasten kanssa brunssilla. Se oli perseestä.
Tiesin sen toki jo lähtiessäni – aivan kuten joka jumalan kerta –, mutta niin vaan sitä ihminen lähtee. Aina yhtä optimistisena, "jos vaikka tällä kerralla ei menisi niin villiksi". Kerta toisensa jälkeen uskoo mahdollisuuksiinsa, vaikka vituiksi se aina menee.
Homman nimihän on se, että ei ne lapset varsinaisesti mitään tuhmia ole. Ei ne riko paikkoja tai työnnä toisiaan portaita alas. Ei räi seinille tai potki mummoja.
Vaikka se tuhmalta käytökseltä niiden kaikkien muiden silmään saattaakin näyttäytyä, ei ne ole tuhmia. Ne vaan on vilkkaita, uteliaita, äänekkäitä, innostuvia, malttamattomia ja... no vittu lapsia.
Se, miksi niiden kanssa menee hyvin ilman toista sisarusta on, että silloin ne tyytyvät aikuisen seuraan. Malttavat istua aloillaan, kun ei parempaakaan ohjelmaa ole. Juttelevat niin kuin mitkäkin sivistyneet ja siemailevat pillimehujaan.
Mutta kun yhtälöön laitetaan sisarus, alkaa välitön ärsykkeiden tulva. Koko ympäristöstä tulee suuri leikkiareena. Kaikki mitä toinen tekee, yllyttää toista seuraavaan sekoiluun.
Koska se vaan on niin paljon hauskempaa, kuin jonkun hillityn aikuisen leikkiminen.
Kuva ei liity tapaukseen.
Päiväkodista kerrottiin, että olivat laittaneet lapsemme nukkumaan samaan nukkariin. Ennen kuin varovasti kertomustaan aloittanut ope oli edes ehtinyt kertoa jutun varsinaista pihviä, arvasin sen jo: reisille vissiin meni.
Sisaruksilla on aivan sietämätön kyky liittoutua koko muuta maailmaa vastaan. Tavallaan se on jollain tasolla ihailtavaakin, se sellainen sisaruus, mutta näin kasvattajana – vanhempana tai ammattikasvattajana – se on yhtä helvettiä.
Minun ei liene tarpeellista selittää mitä se pööpöily on, mitä sisarukset toisissaan saavat aikaan, mutta toistan: se ei varsinaisesti ole mitään ilkeilyä tai tuhmailua. Se on vain... pööpöilyä. Vaikka siis osaa ne toki triggeröityä toisen jutuista ja alkaa toistensa kurkkuihin, mutta se on taas tarina erikseen.
Sekoiluhetkellä ei mene mikään sana perille. Ei saatana selitykset, eikä edes uhkailut. Rakentavuudesta on turha haaveilla, kun kaksi käyttäytyy kuin humalaiset teinit nuokkarin vessajonossa. Mikään ei ole pyhää, kunnioitus on tiessään, eikä ne edes tarkoita sitä niin. Niillä vaan on pikkuisen liian hauskaa. Ei ehdi ajatella muuta.
Ja joka kerta ajattelen siellä kahvilassa, ravintolassa tai brunssilla, että miksi helvetissä vain minun lapseni ovat näin sekopäitä. Että olenko tosiaan tehnyt kaikki nämä vuodet kaiken aivan päin helvettiä, vai miksi nämä minun ei toimi kunnolla.
Eräs mielipiteitä vahvasti jakanut naistentautien lääkäri sanoi joskus, että lapsilla tulee olla minimissään kolme vuotta ikäeroa. Ajattelin tuolloin, että tyyppi puhuu omiaan, mutta alan sittenkin kääntyä ajatukseen. Tosin itse sanoisin vähintään viisi vuotta olisi hyvä olla.
Koska kun nuorempi on vilkaskulkuinen kolmevuotias, olisi vanhemman lapsen oltava jotain muuta kuin neljä tai viisi, koska senkin ikäinen on vielä sellainen kolmevuotiaan kanssa samaan sekoiluun ryhtyvä tapaus.
Mutta jos taas vanhempi lapsi olisikin kahdeksan tai päälle, se ehkä jollain tasolla jo osaisi hillitä impulssejaan ja kuunnella järkipuhetta. Kai.
Saatte ihan vapaasti tuomita minut huonoksi kasvattajaksi ja täysin auktoriteettia omaamattomaksi, mutta minä en jumalauta saa noita aina ruotuun. Hyvin luovasti eri tyylejä kokeillen olen yrittänyt.
Joskus lapsettomana omien sukulaislasteni samanlaista sekoilua seuratessani, ajattelin että määrätietoinen rajojen asettaminen, asioiden järkiselittely, johdonmukaisuus ja kaikilla Nanny-tekniikoilla uhittelu tai vaikka pikkuisen enemmän suuttuminen ja vähän painokkaammin äänensä korottaminen osoittaisi auktoriteettia ja lapset alkaisivat toimia mieleni mukaan, mutta voin sanoa että ei auta.
HAHAHHAHA, ei saatana auta.
53 kommenttia